Synnytyskertomus / Suunniteltu sektio

7. joulukuuta 2016

Pärskyn ensimmäisen kuukausipäivän vuoksi, ajattelin julkaista teille synnytyskertomukseni, jota olen useamman päivän ajan kirjoittanut. Nykyään ei ole nimittäin kovin todennäköistä, että saisin yhdeltä istumalta postauksen valmiiksi. ;) Tässä siis teille kaunistelematon kertomukseni siitä päivästä, kun musta tuli äiti.


Keskiviikko 9.11.2016 oli se mun etukäteen odottama ja pelkäämä päivä. Odotin tottakai Pärskyn tapaamista, mutta iso leikkaus pelotti. Ajatus siitä, että vatsa leikataan auki sai mun polveni tutisemaan. En myöskään ollut lapsuusajan jälkeen ollut öitä sairaalassa, joten sekin toi oman jännitykseni. Mä olen tosi kotihiiri, joten pelotti, että viihdynkö sairaalassa ollenkaan. 

Edellisiltana soitin synnytysosastolle, josta sain kuulla, että meille oli varattu aamun ensimmäinen leikkausaika. Tämä tarkoitti siis sitä, että meidän tulisi olla osastolla viimeistään klo 6.30 aamulla. Me oltiin kuitenkin niin innokkaita, että taidettiin jo klo 6.05 kurvata taksilla Naistenklinikan pihaan. Kun päästiin osastolle, odoteltiin hetki aulassa. Pian multa tultiin ottamaan verikokeita, jonka jälkeen siirryttiin pieneen valmistautumishuoneeseen, jossa molemmat vaihdettiin sairaalavaatteet päälle. Naureskeltiin jännittyneinä Niken kokovalkoiselle asulle ja mun selästä auki olevalle mekolle sekä aamulla jalkaani vetämille tukisukille. Multa mitattiin kai verenpaine, mutta sen lisäksi vauvan asento tarkistettiin ultralla sekä vauvalta otettiin sydänkäyrä. Pärsky oli onneksi edelleen perätilassa, joten meitä ei lähetetty kotiin, vaikka niin etukäteen pelkäsinkin. Kätilö kertoi, että edellisviikolla olivat joutuneet yhden äidin lähettämään kotiin, koska vauva olikin kääntynyt oikeinpäin.

Muistaakseni klo 8 siirryttiin alakerran leikkaussaliin. Heti alkuun sain pienen kupillisen jotakin pahanmakuista juomaa/lääkettä. Mut istutettiin sängyn reunalle ja selkää alettiin valmistella puudutusta varten ja muhun kiinnitettiin kaikenlaisia piuhoja. Mä istuin erittäin jännittyneenä kevyesti täristen ja odottelin pelon sekaisin tuntein puudutuksen laittoa. Pian anestesialääkäriä alkoi etsimään selkärangasta oikeaa pistoskohtaa. Ensin hän puudutti pistoskohdan, jonka jälkeen yritti kerran pistää puudutusta oikeaan kohtaan siinä onnistumatta. Seuraavaksi sama rumba uudestaan, mutta tällä kertaa anestesialääkäri sai pistoksen laitettua oikeaan kohtaan. Sitten alkoikin olla kiire asettua makuuasentoon, koska tunto alavartalosta alkoi nopeasti hiipua pois. 

Asetuttuani makuuasentoon, huomasin heti ensimmäisenä, että leikkaussalin katossa yläpuolellani oli veriroiskeita. Sanotaanko näin, ettei siinä vaiheessa tullut kauhean turvallinen fiilis! :D Olo oli lähinnä kuin Dexterin murhapöydällä. Siirsin siis katseeni anestesialääkäriin, joka yritti selvittää, mihin asti puudutus oli levinnyt. Hän ruiskutti mua kylmällä suihkeella ensin käsivarteen, sitten puudutettavalle alueelle. Mä koin tosi vaikeaksi sanoa, että tuntuuko vatsalla yhtä kylmältä kuin käsivarressa. Loppujen lopuksi anestesialääkäri nappasi käteensä pihdit ja nappasi vatsastani kiinni. Tässä vaiheessa totesin, että en tiedä sattuuko, kun tuntuu kuitenkin se vetävä voima ja paine. Nikke siihen sanoi, että: "Usko pois, kyllä sä huomaisit, jos sua sattuisi!". Sen verran pitkälle oli kuulemma mun ihoni venytetty. :D Leikkaus siis uskallettiin aloittaa. 



En koko leikkauksen aikana nähnyt mitä mulle tehtiin, koska eteeni oli ripustettu verho. Kevyt jännityksen aiheuttama tärinä alkoi pikkuhiljaa muuttua tosi kovaksi tärinäksi. Nikke istui mun takanani ja piti musta kiinni. Leikkauksen oli merkitty alkaneen klo 8.52 ja jo klo 8.57, kuului meidän pienen pojan ensimmäinen rääkäisy. Tässä vaiheessa mulla tuli itku ja Nikke suukotti mua otsalle. Mä hätyytin Niken heti vauvan luokse. Itse katselin leikkauspöydältä, miten mun vauvaani putsattiin ja hänen kuntonsa tarkistettiin. Edelleen itkeskelin ja oloni oli ihan superonnellinen, vaikka tärisin niin paljon, ettei multa saatu millään konstilla mitattua edes verenpainetta. Puudutus kuulemma saattaa aiheuttaa kropalle tuntemuksen voimakkaasta palelemisesta, mistä mun tärinänikin aiheutui.

Mun ensimmäinen kommentti nähtyäni Pärskyn kaukaa leikkauspöydältä oli hiukan koominen: "Sehän on ihan kalju!" :D Totuushan oli ihan päinvastainen; Pärskyllä nimittäin on oikein runsaasti kullanvaaleita hiuksia, jotka eivät näkyneet kinan tai muun "lian" vuoksi. Näytti lähinnä, että vauvallani olisi ollut oikein kiiltävä kalju! :D Seuraavaksi taisin todeta, että "Onhan sillä hiukset!" ja kolmanneksi: "Ihan ku Manaajan tyttö!". Perätilan vuoksi Pärskyn asento nimittäin muistutti lähinnä Manaaja-elokuvan riivatun tytön asentoja. Vuoden äiti -palkinto tänne, kiitos! :D




Pärsky oli syntyessään 3490g painava ja noin 50 cm pitkä. Nikke jälkikäteen kertoi, että Pärskyn jalat olivat niin tiukassa kippurassa, että kätilö joutui arvioimaan pituuden. Pikkumiehemme sai Apgar-pisteitä heti syntymän jälkeen 8/10 (miinuspisteet ärtyvyydestä ja ihon väristä) ja viiden minuutin päästä 9/10 (miinuspiste ihon väristä). 

Multa kysyttiin pian, haluaisinko vauvan rinnalle. En kuitenkaan uskaltanut häntä ottaa syliini tärinän vuoksi, joten Nikke, Pärsky ja meidän kätilö lähtivät yläkertaan punnitukseen. Mä jäin yksin leikkaussaliin kyynelehtimään. Tässä vaiheessa alkoi se kaikista inhottavin vaihe. Mun kohtuni ei lähtenyt supistumaan - kolmesta supistavasta lääkkeestä huolimatta. Tuntui ikuisuudelta odottaa, että leikkaus loppuisi. Tärinän takia oli hankala olo, mutta se helpotti, kun ylilääkäri kävi ja antoi jotakin tärinää lieventävää lääkettä. Kirurgien vatsan runnominen ja ilmeisesti kohdun supistumaan saaminen tuntuivat tosi inhottavilta. Irvistelin, vaikka kipua en sinällään edes tuntenut. Se oli vain kertakaikkisen inhan tuntusta. Mun ympärilläni häärineet hoitajatkin tuntuivat yhtäkkiä kaikonneen jonnekin, ja olo oli aika yksinäinen. Anestesialääkäri onneksi piti melkein kokoajan kättään mun kädellä tai olkapäällä, mikä toi mulle turvallisemman olon. Yritin myös kysellä, että mikä vaihe leikkauksessa on, koska kukaan ei pitänyt mua ajantasalla. Pian sain kuulla sen vastauksen, minkä olin kokoajan halunnut kuulla: mua oltiin vihdoinkin ompelemassa kiinni. 




Seuraavaksi mut siirrettiin heräämöön. Siellä hoitajat kysyivät mun kivuistani ja tarkkailivat, miten puudutus lähti poistumaan kropasta. Yllättävän pian huomasin, että pystyin taittamaan vasemman jalan varpaita ja nostamaan oikean jalan koukkuun. Toistepäin sama ei onnistunut, mikä ihmetytti ja nauratti mua. :D Olin heräämössä ehkä enintään puoli tuntia, kun Nikke, Pärsky ja kätilömme tulivat luokseni. Silloin uskalsin vihdoin ottaa mun muruseni ensimmäistä kertaa rinnalle, vaikka edelleen tärisin puudutteen jäljiltä hieman. Ihmeteltyäni mun pikkumiestäni tovin, tarjosin rintaani ensimmäistä kertaa hänelle. Pärsky vaan ei yhtään tajunnut, että mitä sillä tissillä piti tehdä, eikä vaikuttanut yhtään nälkäiseltä. 

Heräämöstä siirryttiin koko konkkaronkka tilapäiseen huoneeseemme siksi aikaa, että perhehuoneemme saataisiin siivottua. Osastolla sain vihdoin ruokaa - tai no, kaikkea nestemäistä kylmänä ja kuumana - sekä yritettiin uudestaan imettämistä. Pärsky ei ollut viisastunut edellisestä kerrasta yhtään, joten aloin lypsämään maitoa käsin samaan aikaan, kun Nikke imi sitä ruiskuun. Taisin saada noin 15ml maitoa, jonka Nikke sitten syötti ruiskun avulla Pärskylle.

Kello taisi olla kolmen pintaan, kun vihdoin päästiin perhehuoneeseemme. Se oli ihana; omat sängyt, iso huone, oma vessa ja kylpyhuone! Me molemmat toivottiin tosi paljon perhehuonetta! Oisin luultavasti ollut henkisesti aika rikki, jos Nikke ei olisi saanut jäädä sairaalaan mun kanssani. Nikke hoiti koko sairaalassaolon ajan Pärskyä; vaihtoi vaipat, nosti rinnalle ja siitä pois, hyssytteli ja kanniskeli, jos oli tarpeen. Nikke myös haki mulle ruoat ja auttoi sängystä ylös ja jopa vaihtoi mun jälkivuotositeeni, kun en siihen pystynyt. :D Nikke oli maailman paras apu.





Ensimmäisenä iltana en noussut vielä sängystä. Seuraavan aamun aloitin oksentamalla päälleni. Olo oli melkoisen hehkeä. ;) Katetri ja se kämmenselän tippa otettiin alkuiltapäivästä pois. Silloin myös nousin ensimmäistä kertaa suihkuun ja vessaan. Se oli kuulkaas melkoisen jännittävää...! Pelotti, että sattuu tosi paljon. Hoitajan avulla pääsin kuitenkin liikkeelle, eikä kivutkaan olleet mahdottomat. Olo oli vaan yleisesti aika heikko ja tuntemus leikkaushaavasta vaati totuttelua. 

Mulla ei ollut juurikaan kipuja leikkaushaavan kohdalla. Yhden kerran itkin kivusta, enkä pystynyt oikein puhumaankaan kuin kuiskaten, mutta se johtui siitä, että mun vatsani oli aivan täynnä ilmaa. Kun kätilö koputti mun vatsaani, kuului vain kumeita kopsahduksia. Tämä kipuhetki taisi tapahtua toisena yönä. Silloin sain reiteeni piikin jotakin ilmaa pilkkovaa lääkettä, joka auttoi TOSI nopeasti. Sen jälkeen en pystynytkään pidätellä ilmoja ollenkaan. Pikkasen hävetti alkuun, koska en ole ikinä "kaasutellut" Niken edessä. :D 

Päivä päivältä jaksoin enemmän ja mun oloni oli parempi. Toisena iltana mentiin jo meidän ensimmäiselle family dinnerille osaston ruokasaliin. Viikko siinä tosiaan meni, että uskalsin pelotta alkaa nostelemaan Pärskyä syliin seistessäni ja kokeilemaan vaipanvaihtoa ja pyllyn pesua. Kahden viikon päästä pystyin olla jo vapaammin eri asennoissa, esimerkiksi nukkua kyljelläni. Nykyään en juurikaan tiedosta leikkaushaavaani. Muutama tikki ei vielä ole sulanut, mutta muuten en juurikaan ajattele sitä enää.



On vaikeaa summata mun ajatuksiani sektioon liittyen. Toisaalta se oli tosi pelottava kokemus, koska leikkaus ajatuksena on niin pelottava mulle, eikä kiputuntemuksetkaan ole mitenkään kamalan ihania mun mielestäni... Toisaalta se taas oli tosi ihana kokemus, koska muistan varmaan loppuelämäni sen, kun kuulin mun pienen Pärskyni äänen ensimmäistä kertaa ja näin hänen rimpuilevat raajansa ja huudosta vääntyneet kasvonsa ensimmäisen kerran. Se rakkaus ja lämpö, joka mut sillä hetkellä valtasi, oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Musta tuli äiti siellä leikkaussalissa.

Uusi arki

1. joulukuuta 2016

Nyt se on sitten alkanut: ihan uusi arki ja elämänvaihe. Tähän on valmistauduttu koko raskausajan. Uskomatonta, että nyt vihdoin meillä on meidän pieni Pärsky halittavana ja pusuteltavana. Monta kertaa päivässä tulee hetki, jolloin vain ihailen mun pienokaistani ja mietin, oliko hän tosissaan mun masussani. Ajatus siitä tuntuu aika uskomattomalta. Maailma ja naisen vartalo on kyllä ihmeellinen. Eilen keskiviikkona Pärsky muuten täytti kolme viikkoa. Aika rientää kamalaa vauhtia! Melkein jo itkin, kun jouduttiin siirtymään ykköskoon vaipoista kakkoskokoon...

Nikke palasi viikko sitten töihin, joten jäin silloin ensimmäistä kertaa vauvan kanssa kaksin. Viime viikko olikin Niken menojen takia aikamoinen yksinhuoltajaäidin viikko... Ei siis se helpoin aloitus vauvan kanssa yksin jäämisen harjoittelemiseen... :D Vielä sitä edellisellä viikolla tuntui epävarmalta, että pärjäänkö vauvan kanssa kahdestaan. Kävely ja selän suoristaminen tuntuivat tosi hankalilta vielä silloin. Vasta viikko synnytyksen jälkeen uskaltauduin vaihtamaan ensimmäiset vaipat ja kulkemaan vauva sylissä. Päivä päivältä mun vointini parani. Tänään mun oloni on aika normaali. Huomasin tosin, että sektiohaava on alkanut vuotamaan kevyesti yhdestä kohtaa. Nyt on leikkauksesta jo kolme viikkoa, joten kevyt vuoto hiukan kummastuttaa... 




Pärsky on melko rauhallinen ja tyytyväinen pikkumies. Itku tulee oikeastaan vain vaippaa vaihdettaessa ja joskus harvoin, kun nälkä pääsee liian kovaksi tai vatsassa on ilmaa. Oon nimennyt hänet Suursyömäriksi, koska pieneen poikaan mahtuu uskomattoman paljon maitoa. Imetys lähti ensimmäisenä yönä hyvin käyntiin. Muutaman päivän syötettiin lisämaitoa ja korviketta, kunnes maito nousi ensimmäisenä yönä kotona. Sen jälkeen ollaan pärjätty pelkällä tissillä. Pärsky saavutti syntymäpainon tasan viikon vanhana, vaikka paino sairaalassa oli -9.7%. Viime perjantaina pojan paino oli jo 4070g eli hienoon tahtiin nousee paino täysimetyksellä! Joko poika siis syö kuin pieni possu tai mulla on melko tujua maitoa. 




Pärsky oli jo masussa melkoinen yökukkuja, joten etukäteen jo pelkäsin, että kuinkahan meidän yömme lähtevät sujumaan. Äiti olisi valmis nukkumaan jo klo 22 aikaan, mutta Pärsky vasta klo 1 aikaan aikasintaan. Pikkumies on melko seurallinen kaveri ja saattaa olla parikin tuntia hereillä kerralla. Yöaikaan vois mieluummin nukkua kuin seurustella... Pärsky heräilee syömään 2-3 tunnin välein. Syöttö ja mahdollinen vaipanvaihto vievät noin tunnin, jonka aikana mä joko pilkin istuma-asennossa Pärsky tissillä tai pelaan puhelimella sudokua. :D Yleensä Pärsky onneksi nukahtaa heti, kun vatsa on täynnä, mutta muutaman kerran olen joutunut ihan nukuttamaan hänet taas uneen.

Jo ensimmäisenä iltana Pärsky kannatteli päätään. Nyt kolmeviikkoisena hän jaksaa kannatella päätään jo tosi pitkiä aikoja. Hän on myös ensimmäisestä illasta lähtien ihmetellyt ympäristöään. Nyt ihmettely ja katseleminen on jo tosi aktiivista. Pärsky tykkää erityisesti kurkkia värikkäitä Disney-elokuvajulisteita olohuoneen seinällä. Nikke jo kerran nosti taulun lattialle Pärskyn viereen, jotta hänen ois helpompi tutkailla taulua. Pikkumies olikin pitkän aikaa tyytyväisenä sitterissä taulua katsellen. 




Olen yrittänyt monena päivänä tulla päivittämään blogia, mutta tietysti juuri avattuani läppärin, Pärsky alkaa vikisemään. On tullut hyvin selväksi, että elämäämme pyörittää nykyään meidän pikkuherra. ;) Siinä on kieltämättä ollut totuttelua. Siis, ettei asioita saa tehdä juuri silloin kun itse mielii. Meidän, mutta erityisesti mun imettämisen takia, on pitänyt opetella siihen, että kaikki pakolliset ruumiintoiminnot täytyy ajoittaa siihen hetkeen, kun lapsi nukahtaa. 

Vaikka nyt olisi hetken aikaa hiukan hiljaisempaa blogin puolella, älkää luovuttako mun suhteen. Täällä ruudun toisella puolen on hiukan väsynyt tuore äiti, joka yrittää opetella uutta elämänrytmiä pienen yökukkujan kanssa. 



ÄITI.

16. marraskuuta 2016

Tasan viikko sitten, keskiviikkona 9.11.2016 klo 8.57, meille syntyi maailman täydellisin poika. Pärskyn syntymäpaino oli 3490g ja pituus 50cm - täydellinen pikkumies! Mä olen nyt äiti, Nikke on isi, me ollaan vanhemmat ja me ollaan PERHE. Aikamoisen ihanaa!

Pärsky syntyi siis suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi. Kirjoitan sektiokokemuksesta myöhemmin, kunhan vain saadaan vähän rutiinia tähän uuteen ihanaan elämänvaiheeseen. Kotiuduttiin lauantaina, ja kaikki on mennyt oikein mainiosta siitä eteenpäin. Mäkin voin päivä päivältä paremmin. Kirjoittelen vauvantuoksuisesta arjestamme teille lisää myöhemmin. Nyt halusin vain tulla ilmoittamaan teille, että Pärsky on syntynyt ja meillä on täällä kaikki täydellisen ihanasti.