Kaksplus.fi

Vauvakriiseilyä vai -haaveilua?

20. marraskuuta 2017

Tuntuu niin oudolta, ettei mulla ole enää virallisesti vauvaa. Sanon virallisesti, koska Noelhan tulee ikuisesti olemaan äidin vauva. ;) Kohta parin viikon ajan olen ollut taaperon äiti. Se tekee mut tavallaan surulliseksi, koska lapseni on nyt oikeasti jo kovin iso. Sitä ei edes tajuakaan, miten nopeasti vuosi voi mennä ja mitä kaikkea sen aikana voi tapahtua, kunnes seuraa vierestä oman lapsensa kasvamista ja kehittymistä pikkuruisesta avuttomasta vauvasta kovaa vauhtia kasvavaksi yksivuotiaaksi. Äitini joskus sanoi, että lähipiirissä pitäisi aina olla vauva. Aiemmin hörähtelin sille, mutta nyt ymmärrän, mitä äitini tarkoitti. Vauvoissa vaan on sitä omaa taikaansa! En mä edes tiedä mikä se taika on, mutta hitsit ku vauvat vaan on niin ihania!



Vaikka kriiseilenkin Noelin kasvamisesta ja "taaperoitumisesta", nautin samalla vapaudesta, jota saan kokoajan enemmän. Tavallaan en yhtään ikävöi niitä ensimmäisiä kuukausia, kun hän oli niiiin riippuvainen minusta. Olivathan pesiminen, sylittely ja imetyshetket aivan ihania, mutta kyllä tämä vapaus ja sen myötä taas itseni löytäminen on myös ihanaa! On esimerkiksi ihanaa saada päivän mittaan omia hetkiä Noelin leikkiessä. Nautin myös siitä, että saan mennä ja pukeutua vapaammin, koska ei tarvitse huolehtia imetyksestä ollenkaan. Noelin kanssa kommunikoiminen on myös ehdottomasti helpottanut elämäämme! Siinä pari mieleeni nyt tullutta esimerkkiä.

Samaan aikaan, kun nautin vapaudestani, on päiviä jolloin haluaisin toisen lapsen syliini heti. Vauvakuumeen taso siis vaihtelee päivän mukaan! Toisena päivänä fiilis on: "Antakaa mulle vauva nyt heti tällä sekunnilla!", joskus taas aivan päinvastoin: "En kyllä halua uutta vauvaa vielä pitkään aikaan...". Yleensä mun fiilis kuitenkin on tällainen: "Ooo, haluan niin paljon olla raskaana, mutta en mä kyllä sitä vauvaa vielä halua." Tiedän kuitenkin satavarmasti sen, että jos raskaustesti näyttäisi plussaa, olisin onneni kukkuloilla!

Olen aika varma, että mua jännittää ajatus toisesta lapsesta, ja siksi seilailen vauvakriisistä, vauvahaaveeseen ja takaisin kriisiin. Elämä muuttuu silloin valtavasti, vaikka toisaalta vauvavuosi olisi ehkä helpompi, kun tietäisi ainakin suurinpiirtein, mitä tuleman pitää. Tai no, helpompi ja helpompi! Tuplasti enemmän työtä ainakin olisi kahden lapsen kanssa. :D Mä tiedän kyllä pärjääväni sittenkin, mutta silti! Ajatus toisesta lapsesta saa elefantin kokoiset perhoset lepattelemaan mun vatsassani.



Raskausaika oli musta niin ihanaa ja ainutlaatuista, ja kuten ylempänä jo kirjoitin, haluaisin olla tälläkin hetkellä raskaana. Mä voisin tunnustella vauvan liikkeitä ja potkuja vaikka ikuisuuden! Oli myös kutkuttavan jännittävää jutella Niken kanssa siitä, minkälainen pikkutyyppi mun mahassani asui ja arvuutella, tulisiko hän enemmän minuun vai Nikkeen.

Kun mietin tulevaa toista raskautta, ensimmäisenä ajatuksena mieleeni tulee, että haluaisin hypätä suoraan viimeiseen kolmannekseen, jotta saisin tietää, saisinko kokea alatiesynnytyksen vai olisiko tämä tuleva tyyppikin perätilassa, mikä johtaisi taas siihen, että synnyttäisin sektiolla. Jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että toisilla kohdun muoto ohjaa vauvaa perätilaan, joten tottakai mä jäin stressaamaan asiaa... Mä olen aina halunnut kokea alatiesynnytyksen, joten jännitän älyttömästi näin överietukäteenkin toiveeni toteutumista! Mua stressaa myös, että jos toinenkin raskaus johtaa sektioon, alatiesynnytys ei enää tulevaisuudessa olisi mahdollisuus. Toinen kauhukuvani on, ettei kohtuun tehty leikkaushaava kestäisi enää uutta raskautumista. 



Toisen lapsen saamisen myötä meidän pitäisi varmaan muuttaa isompaan asuntoonkin. Tällä hetkellä meillä on 60-neliöinen kaksio, enkä tosiaan tiedä, miten taaperon ja vauvan nukkuminen samassa huoneessa onnistuisi. Ehkä se onnistuisi, ehkä ei. Isompi asunto tietysti maksaakin enemmän, mikä huolettaa, koska me eletään tällä hetkellä aikalailla kädestä suuhun -meiningillä. Toki me varmasti sitten saataisin asumistukea, mutta silti asumiskustannukset lisääntyisivät varmasti. Me ollaan kyllä Niken kanssa aina puhuttu, ettei lasten hankkimista voi ajatella rahan kannalta - me varmasti keksittäis keinot ja pärjättäis. Meillä ei muuten ikinä olisi oikeaa hetkeä hankkia lasta! Lasten hankkiminen/saaminen on sydämenasia, ei välttämättä järjen.

Vaikka toinen lapsi on päivästä riippuen enemmän tai vähemmän mielessä, me halutaan vielä nauttia täysillä Noelista. 

1-vuotissyntymäpäivä - JUHLAN AIKA!

19. marraskuuta 2017

Kirjoitinkin jo reilu viikko sitten, miten vietettiin Noelin syntymäpäivää kolmistaan, ihan vaan perheen kesken. Viikko sitten lauantaina koitti Noelin ihka ensimmäisten syntymäpäiväjuhlien aika. Juhlittiin silloin oikein pitkän kaavan mukaan; ensin perheen kesken, sitten meidän ystävien kanssa.  Mua etukäteen jännitti kovasti, miten järjestelyt sujuisivat, kun ensimmäistä kertaa oli pieni napero jaloissa pyörimässä. Olen kyllä monesti järjestänyt isoja juhlia eli se sinällään on tuttua, mutta kuten epäilinkin, ei juhlien järjestämiseen pystynyt nyt samalla tavalla keskittyä. Onneksi olin etukäteen viisas ja pyysin leipomis-/ruoanvalmistuapua. 

Suunniteltiin Niken kanssa yhdessä menu, joka muodostui seuraavanlaiseksi:
TEXMEX-PIZZAPIIRAKKA (mun äiti)  +  FETA-KASVISVOILEIPÄKAKKU ("anoppi")  +  KAALISALAATTI 
PORKKANAKAKKU  +  TROPICAL-JUUSTOKAKKU (mun äiti)  +  (Ikean) SUKLAAKAURAKEKSEJÄ  +  SUKLAATÄYTEKAKKU
KAHVIA  +  PUOLUKKABOOLIA (alkoholiton)

Mä päätin jo aikoja sitten, että haluan leipoa Noelin syntymäpäiväkakun ihan itse. Se oli mulle tosi tärkeää, silläkin riskillä, että kakun leipominen menisi aivan reisille. Kakun onnistuminen jännittikin mua kaikista eniten koko juhlissa, koska mä oon joka kerta aiemmin kakun tehtyäni uhonnut: "Saa**na, mä en enää ikinä leivo yhtäkään täytekakkua!" Yllätyksekseni, tällä kertaa mun ei tarvinnut kiukutella uhoissani ollenkaan. Kakusta tuli juuri sellainen kuin toivoinkin!





Syntymäpäiväjuhlien teemaksi valikoitui metsä ja sen eläimet. Saatiin kesällä Ruotsista tuliaisena kuvassa näkyvä ilmapallosetti, jota ajattelin luonnollisesti pohtiessani juhlien teemaa. Pöllön ja ketun lisäksi settiin kuului karhu- ja peurapallo. Kakkuun oli helppo tuoda teemaa mukaan muovieläimillä ja pienillä oksilla. Muita koristeita meillä ei ollutkaan! Ensi vuonna täytyy panostaa sitten enemmän, kun Noelkin ymmärtää niiden päälle. Tänä vuonna päästin itseni vielä suht helpolla. ;)

Me oltiin tosiaan kutsuttu perheemme juhlimaan klo 13 ja ystävät klo 16. Kaikenkaikkiaan vieraita oli melkein 30, joten hulinaa riitti! Meidän pieni päivänsankari oli aivan uskomattoman reipas koko päivän! Hän selvästi nautti ympäröivästä hälinästä ja huomion keskipisteenä olemisesta, vaikka normaalisti on ainakin alkuun varautunut.  Noel ei tosin oikein ymmärtänyt vielä kakun puhaltamisen tai lahjojen avaamisen päälle, joten se jäi meidän vanhempien tehtäväksi. Ensi vuonna varmaan molemmat kiinnostavat jo enemmän.

Jos lahjat tai kynttilät eivät sillä hetkellä kiinnostaneet synttärisankaria, siihen kuitenkin pystyi luottamaan, että Noel olisi aivan haltioissaan tarjoiluista! Hän sai maistella kaikkia synttäriherkkujaan, mutta oikein erityisesti häntä varten tein amerikkalaisista pannukakuista, turkkilaisesta jogurtista ja tuoreista marjoista pienen kakun. Noelin täytettyä vuoden, ollaan höllätty sokerin ja suolan suhteen. Kotona toki pyritään syömään edelleen sokerittomasti ja vähäsuolaisesti, mutta juhlissa, ravintolassa tai muussa poikkeustapauksessa ei enää "stressata" niiden suhteen.



Kuten jo kirjoitinkin, Noel oli aivan älyttömän reipas koko päivän! Hän oli aurinkoinen ja tyytyväinen, vaikkei nukkunut iltapäivällä päiväunia lainkaan. Väsy iski vasta kuuden jälkeen, tunti ennen yöunille menemistä. Mä luulen, että oltiin kaikki kolme aivan poikki - onnellisia, mutta aivan kaikkensa antaneita! Sänkyyn päästyään Noel sammui samantien.

Mulla on ollut juhlien jälkeen tosi kiitollinen olo meidän läheisistä ja ystävistä. Mä olin melkein tippa linssissä katsoessani meidän olohuoneeseen kokoontunutta ystäväjoukkoa. Vaikka me ollaan aivan erilaisessa elämäntilanteessa heidän kanssaan, he silti tahtovat osallistua meidän elämäämme ja tulla juhlimaan lapsemme ensimmäistä syntymäpäivää. Mä olen niin onnellinen ja kiitollinen meidän ystäväporukasta! Mä pystyn onnekseni sanomaan, että vain hyvin pieni osa meidän kavereista on jäänyt lapsemme myötä. Siis oikeasti, suurin osa on edelleen elämässämme mukana! Musta se on ihmeellistä! 


Mulla oli suuret suunnitelmat olla koko päivä kamera kädessä, mutta arvatkaa, miten kävi? Mä en ottanut kuvia kuin tarjoilupöydästä ja niihinkin oli jäänyt juustokakun koristelujen jäljiltä keksipaketti. Miten meni näin omasta mielestä?! :D Ehkä kuvien puute kertoo siitä, että juhlat olivat tosi kivat ja veivät mut mukanaan. Onneksi Nikke ja yksi ystävistäni oli napannut joitakin kuvia. Kiitos vielä kaikille juhlaan osallistuneille! Teitte meidän tärkeästä päivästä oikein erityisen mieleenpainuvan. 

Vuosi sektion jälkeen - vatsa edelleen pyllynreiällä

15. marraskuuta 2017

Reilu puoli vuotta sitten painoin "Julkaise"-nappia erittäin jännittyneenä. Silloin olin päättänyt olla rohkea ja julkaista kuvia raskaudenjälkeisestä vatsastani. Halusin tuoda lisää aitoutta blogimaailmaan ja sosiaaliseen mediaan, olla vertaistukena jollekin toiselle.

"Mä en ole vielä ikinä ollut täällä blogissa yhtä alasti kuin nyt, enkä tarkoita vähissä vaatteissa. Tämä asia tuntuu tosi henkilökohtaiselta, joten siksi siitä on vaikea kirjoittaa – tai ehkä kuitenkin näiden kuvien julkaiseminen tuntuu vaikeammalta, koska yleensä valitsen kuvia, joissa näytän mahdollisimman hyvältä. Nyt kuvien keskiössä on ne itselle työstämistä aiheuttavat piirteet. Se on pelottavaa."

Vatsa pyllynreiällä - kehoni puoli vuotta raskauden jälkeen -postaukseni keräsi paljon ihania kommentteja ja sitä edelleen luetaan paljon. Mä halusin ja haluan edelleen olla rohkaisevana esimerkkinä siitä, miten pitää osata olla itselle armollinen ja häpeämisen sijaan olla ylpeä omasta upeasta vartalostaan, jonka sisällä on kasvattanut lapsen. Kirjoitin toukokuun postaukseen enemmän ajatuksiani mm. sosiaalisen median aiheuttamista paineista raskaudesta ja synnytyksestä palautumisen suhteen, joten en niitä avaa nyt tässä enempää. Mä ajattelin keskittyä kokonaan kroppaani ja puolessa vuodessa tapahtuneisiin muutoksiin.

Kuluneen puolen vuoden aikana en ole yrittänyt tiputtaa painoani, sillä en halunnut vaarantaa maidontuotantoani. En myöskään uskaltanut aloittaa lihastreeniä, koska epäilin, että mulla olisi vatsalihaksissa erkaumaa. Syys-lokakuussa pääsin ryhmäfysioterapiaan, jossa sain puhtaat paperit ja luvan aloittaa varovaisen vatsalihastreenin. En kuitenkaan aloittanut treenaamista, enkä ole muuttanut elämäntapojani muutenkaan yhtään, joten kaikki muutokset, jos sellaisia on, ovat tapahtuneet itsestään. 

 Miten suhtaudun nyt itseeni?  Mä olen edelleen pääosin sinut sen suhteen, että tuskin koskaan mun vatsani palautuu entisenlaiseksi. Kirjoitin toukokuussa: "Yhtenä päivänä kysyin Nikeltä, että jos me joskus erotaan, haluaako kukaan muu enää ikinä mua, koska en ole synnyttänyt heidän lastaan." Myönnän, että edelleenkin tuo ajatus käy ajoittain mun mielessä - vähemmän onneksi kokoajan! Ajoittain vain katson itseäni peilistä ja ihmettelen roikkuvaa nahkapussia ja imetyksen venyttämiä rintojani. Tällainenko mun kroppani nyt on? Ilmeisesti. Välillä oloni tuntuu tosi epäseksikkäältä. Useimmiten suhtaudun kuitenkin kroppaani entisenlaisesti, enkä edes ajattele koko asiaa. Eniten kiukuttaa, kun en vieläkään mahdu kaikkiin lempparivaatteisiini ja ne joihin mahdun, eivät istu mulle nätisti. 

Nikke muistaa edelleen kehua mua. Osaan jo heikkoina hetkinä kävellä suoraan Niken luokse kuulemaan kauniita sanoja.  Heti tulee parempi mieli, kun Nikke muistuttaa, miten kaunis ja seksikäs olen hänen mielestään ja miten mun vatsani on edelleen rakkausmasu, koska sen sisällä on kasvanut meidän upea poikamme.  


 Entäpä painonpudotus?   Imetys loppui pari viikkoa sitten Noelin aloitteesta. Mä aloitin imetyskertojen vähentämisen Noelin ollessa reilu 10kk:n ikäinen. Viimeinen imetyskerta tosiaan oli noin viikko ennen Noelin syntymäpäivää, kun nukkumaan mennessä huomasin, että Noelia kiinnosti tutti enemmän kuin tissi. Olin aika onnellinen imetyksen loppumisesta, koska se tarkoitti sitä, että nyt painoni lähtisi luultavasti laskuun. Mun kropallani ei olisi enää mitään syytä pitää kiinni raskauskiloista, kun ei varaenergiaa maidontuotantoonkaan enää tarvitsisi. Tilanne on nimittäin ollut edelleen sama, että herkutteluista tai herkuttelematta olemisesta huolimatta, mun painoni on pysynyt samassa lukemassa. Nyt imettämisen lopettamisen jälkeen olen ollut tosi motivoitunut näkemään vaivaa raskauskilojen tippumisen eteen. Uhosin elokuussa Ryhtiliike - suunnitelma raskauskilojen tiputtamiseen -postauksessa jättäväni herkut kokonaan, mutta täytyy myöntää, että olen onnistunut siinä tosi vaihtelevasti. Nyt Noelin synttärijuhlien jäljiltä olen taas repsahtanut, mutta sitä ennen olin muutaman viikon tosi kiltisti herkutellen enintään parina päivänä viikossa. Jääkaappi ja laatikot ovat nyt kuitenkin tyhjät herkuista, joten eiköhän se selkäranka taas löydy. Joka tapauksessa, nyt mulla on siis missio pudottaa raskauskilojani ja vielä niiden päällekin kiloja, yhteensä ainakin 16kg. Hyvältä näyttää alku, sillä vaaka näytti viikko sitten lähes kilon vähemmän kuin pari viikkoa aiemmin. Alkaisiko mun painoni vihdoin tippua? Uskallankohan olla toiveikas... Kohta mä ehkä mahdun taas vaatteisiini! IIIK!

 Mitä muutoksia huomaan kuvista?  Mä en ole yhtään osannut sanoa, että onko mun kroppani muuttunut puolen vuoden aikana. Sen olen huomannut, että uusia hiuksia on alkanut kasvamaan ja ihoni kunto hiukan rauhoittunut. Toukokuussa finnejä oli tosi paljon etenkin otsassa, nyt niitä on lähinnä poskissa. Näiden kuvien myötä kuitenkin huomaan, että raskausarpeni ovat vaalentuneet PALJON. Nehän olivat puoli vuotta sitten vielä kirkuvan punaisia! Ja vaikka vatsani edelleen pömpöttää, on pömpötys laskenut. Sen huomaa siitä, että korkein kohta on nyt alempana ja vatsa tuntuu tyhjemmältä. Tyhjemmän tuntuinen vatsa taas tarkoittaa löysempää nahkaa. Mun alavatsani tuntuu aivan pullataikinalta! Läskiä se ei ole, vaan kertakaikkisesti löysää nahkaa. Siitä saisi puristettua varmasti vielä komeamman "pyllynreiän" kuin toukokuussa, ja luulinkin tekeväni niin, kunnes koneelta huomasin, etten ollutkaan onnistunut. Kuvasta kuitenkin huomaa, miten syvälle mun sormet uppoavat nahkaan.  

Tällainen tilanne on siis tällä hetkellä. Kiinnostaisiko teitä kuulla miten painonpudotus-/palautumisoperaationi etenee? Mä voisin mielelläni vaikkapa parin kuukauden päästä viimeistään palata taas kroppa-asioihin täällä blogissani.



Loppuun haluan sanoa, että kaikki me ollaan omalla tavallamme täydellisiä. Yritä olla vertaamatta itseäsi muihin. Ole itsellesi armollinen. Kuuntele sinuun kohdistuvat kehut ja kauniit sanat, KUUNTELE. Ennen kaikkea, ole ylpeä itsestäsi, kropastasi ja saavutuksistasi.

"Mä kuitenkin haluan näyttää ja tuoda sitä aitoutta esille. Muistuttaa, että on erittäin OK olla just tämännäköinen, ennen kaikkea PEHMEÄ, tuore äiti. Ollaan ylpeitä itsestämme, kehoistamme ja ennen kaikkea ihanista lapsistamme!"